TEKSTI Sonja Karlsson
KUVA Sonja Karlsson, Hilja Mustonen

Vierailin kesän loppupuolella Hämeen keskiaikamarkkinoilla. Kun työasiat oli hoidettu, lähdin tutkimaan markkinahumua. Jutustelin niitä näitä paikalle kerääntyneiden käsityöläisten kanssa. Monet olivat kiertäneet markkinoilla jo vuosia, toiset olivat siellä vasta ensimmäistä kertaa.

Kun pysähdyin erään keramiikantekijän kojun ääreen ihastelemaan upeita kippoja ja kuppeja, ajautui keskustelumme käsityön ytimen äärelle.

Nainen valmistaa työnsä puupolttoisessa uunissa. Liekit nuolevat astioihin yksilöllisen pinnan, jolloin yksikään työ ei ole samanlainen kuin toinen. Koskaan ei voi tietää, mitä uunista tulee ulos. On mahdoton ennustaa, onnistuuko työ, tuleeko siitä myyntikelpoinen vai pitääkö se laskea hävikiksi.

Käsityöläinen kertoi, että hänen mielestään tuli luo hänen keramiikalleen sielun: se tekee siitä yksilöllisen, ainutlaatuisen ja tärkeän. Minä mietin, että sielu erottaa käsityön teollisesti tuotetusta.

Kädentaitaja antaa töihinsä aina osan itsestään, osan aikaansa ja osan taitoaan. Hän miettii työtä tehdessään niitä näitä tai elämän rosoisempia kulmia, hän kiivastuu tai rauhoittuu tekemisen äärellä, hän on läsnä hetkessä tai seikkailee kaukana haavemailla.

Silti käsityö on aina yhtä tekijänsä kanssa. Siinä piilee sen arvokkuus, jota koneellisella tuotannolla ei voida saavuttaa. Yhteys ihmiseen tekee käsityöstä korvaamatonta.

Kaiken voi nykyään valmistaa nopeasti, siististi ja tehokkaasti koneiden ja laitteiden avulla. Robotit ovat tuotannossa ihmistä parempia, mutta niiden toiminta on pitkälti ennakoitavaa ja virheettömyyteen pyrkivää.

Tehtaissa valmistetut astiat, aterimet ja tekstiilit ovat varmasti tasalaatuisia, mutta niistä puuttuu ihmisen erehtyväisyys ja kädenjälki. Voisi sanoa, että niistä puuttuu sielu, se käsityölle ominainen ydin.

Kirjoitus julkaistu ensimmäisen kerran Taidossa 5/17.