Samat kasvit, jotka ilahduttavat kukillaan puutarhassa ja pientareilla, ovat entisaikaan olleet tärkeitä väri- ja kuitukasveja käsityöntekijöille, ja voivat olla sitä edelleenkin. Nyt kannattaa kuitenkin huomioida, mitä lajeja voi poimia, mitkä ovat uhanalaisia, ja mitkä puolestaan hyvin mielellään pois poimittavia vieraslajeja.
Teksti Teija Alanko
Pellavan kauneutta
Kesällä herkkiä ja kauniita ovat hennot tuulessa heiluvat heleänsiniset pellavankukat. Koristeellista pellavaa voikin kasvattaa vain sitä ihaillakseen. Pellavan juuret ulottuvat kuitenkin syvälle historian multaan, aikaan, jolloin ihmiset alkoivat kutoa kankaita, tuhansia vuosia sitten. Tänä päivänä meillä kasvaa Lounais-Suomessa luonnonvaraisena kesä-elokuussa valkoisena kukkiva ahopellava. Vanhaa kuitukasvia peltopellavaa voi puolestaan tavata karkulaisena rautateiden vieriltä ja joutomailta.
Kuten monet muutkin menneisyydessä hyödynnetyt kasvit, pellavakin oli monikäyttöinen. Sen varsista valmistettiin kuitua kehrättäväksi ja kudottavaksi ja sen siemeniä kerättiin ravinnoksi ja lääkkeeksi. Pellava on myös yksi niistä kasveista, joita käytetään näin monipuolisesti edelleen, vaikka kuitupellavan ja siemeniä varten kasvatetun öljypellavan kannat ovatkin erit. Kaiken tämän hyödyn lisäksi pellava on myös silmän ilo kukkiessaan.
Pellavalla on siis paikkansa puutarhan kukkapenkissä, kuten kehäkukallakin, yhtä lailla monipuolisella lajilla, joka nykyään tunnetaan parhaiten koristekasvina.
Lämpimiä sävyjä
Kesäkuusta eteenpäin kukkivaa oranssinväristä kehäkukkaa löytää monesta puutarhasta, mutta myös viljelykarkulaisena tienvarsilta. Jo 1700-luvulla lontoolaisen Chelsea Physic Gardenin pääpuutarhuri Philip Miller varoittelikin, että jos yksivuotisen kehäkukan antaa kylväytyä vapaasti, se muuttuu hankalaksi rikkaruohoksi. Kasvia käytettiin lääkkeenä jo 1600-luvulla, sen kukkia hyödynnettiin keittiössä, ja se sopi myös värjäykseen. Rohtona kuivatut kukat vahvistivat ja lohduttivat sydäntä. Kehäkukan lehdistä tehty mehu helpotti hammassärkyä ja kukista tislattu mehu auttoi silmätulehdukseen. Päänsärkyynkin kasvin sanottiin tehoavan. Hollannissa kuivattuja terälehtiä käytettiin liemissä ja keitoissa, ja maustekauppiailla oli tätä hienoa raaka-ainetta tynnyrillisiä myytävänä. Kööpenhaminassa kehäkukka kasvoi myös kaupungin puutarhojen koristeistutuksissa. 1700-luvulla terälehtien mehusta saatiin alunan kanssa keitettynä keltaista väriä.
Myös kesäkuussa keltaisen kukintansa aloittavaa ja keltaista väriä antavaa keltasauramoa voi tavata pientareilta, kedoilta ja joutomailta, joille se on muinaistulokkaana levinnyt kasvamaan. Lajin kukkia käytettiinkin värjäykseen jo keskiajan Suomessa. Monivuotista keltasauramoa voi kylvää puutarhaa kaunistamaan ja käyttää sitten villojen värjäämiseen.
Vaaleankeltaisin latvatähkäkukinnoin kesäkuulta kukkii myös vanha eurooppalainen hyötykasvi värireseda, jota voi tavata Suomesta villiintyneenä vain hyvin harvoin. Resedasta saatiin arvokasta keltaista, ja Ruotsin lipun keltainen väri pitikin värjätä resedalla aina 1800-luvun lopulle saakka. Nyt tätä lajia voi modernikin värjäri istuttaa puutarhaansa. Vaikkei se kaikkein koristeellisin vaihtoehto kukkapenkissä olekaan, kasvin kaikki osat antavat kirkkaan keltaista väriainetta.
Välimeren alueelta kotoisin olevaa, voimakkaan oranssisena kukkivaa värisafloria kasvatettiin Suomessa jo 1600-luvulla, ainakin koemielessä, jos ei kovin laajasti. Kasvin kukista saatiin lankoihin punakeltaista väriä, jota käytettiin myös ruokiin. Tämän päivän puutarhassa laji olisi kauneutensa lisäksi tärkeä, sillä se on hyvä mehiläiskasvi ja sen mesi saattaa miellyttää päiväperhosiakin.
1700-luvulla Suomeen Pohjois-Amerikasta tuotu kanadanpiisku tuotti hyvää keltaista väriainetta villan värjäämiseen, mutta laji menestyi Suomen oloissa hiukan liian hyvin ja nyt tämä elokuussa komeasti kukkiva tulokas on muuttunut haitalliseksi vieraslajiksi. Sitä voi siis keräillä tienvarsilta yhtä suruttomasti kukkamaljakkoon ja väripataan kuin lupiiniakin, mutta puutarhaansa sitä ei enää kannata istuttaa.
Kauniita ovat myös matarat kukkiessaan heinäkuulta syyskuulle pienin valkoisin tai keltaisin kukkasin, villinä niityillä ja pellonreunoissa, kedoilla, kallioilla ja pientareilla. Suomessa rautakauden tai keskiajan värjärit saivat ahomataran ja keltamataran juurista punaista väriä villoihin. Keltamataralla on myös kukissaan voimakkaan keltaista väriainetta. Ahomataraa voisi vieläkin kokeilla, vaikka väriaineen pienen pitoisuuden vuoksi melko työläästi. Keltamatara sen sijaan on uhanalaisuusluokitukseltaan nyt vaarantunut, joten sitä ei pidä kerätä.
Vaikka morsinko on laji, joka toisena kasvuvuotenaan tuottaa komean kauniin korkean, keltaisena röyhyävän kukkavanan, sen antama väri on kasvimaailmassa keltaista harvinaisempaa, sinistä. Morsingon lehdistä, jotka kasvi tekee jo ensimmäisenä vuotenaan, saa taitava värjäri hienoa sinistä. Kun kärsivällinen kasvattaja malttaa odottaa toisenkin vuoden, saa keltaista kukkaterttua ihailla mieltä nostattavana näkynä laajalla morsinkopellolla siinä kuin pienemmällä puutarhapalstallakin. Kypsyneistä kukinnoista voi sitten kerätä siemenet seuraavan vuoden kylvöihin saadakseen taas sinistä piilottelevia lehtiä väripataan. Morsingolla värjättiin Suomen alueella sinistä jo rautakaudella. 1700-luvulla laji koki täällä uuden tulemisen, kun professori Pehr Adrian Gadd teki sillä värjäyskokeita kehittyvän tekstiiliteollisuuden tarpeisiin. Gaddin mielestä morsinko sopeutuikin hyvin Suomen ilmastoon ja sitä tavataan kasvamassa muun muassa merenrannoilla.
Puretusta ja kuituja
Kun luonnonkasveja entisaikaan käytettiin värjäämiseen, voitiin myös purettamiseen käyttää kasveja, varsinkin ennen kuin alunaa alettiin tuoda meillekin keskiajalta lähtien. Puretekasveina toimivat lajit, joihin luonnostaan kerääntyy väriä villaan sitovaa alumiinia. Rautakaudella tähän tarkoitukseen hyödynnettiin esimerkiksi liekokasveja, kuten katinliekoa, keltaliekoa ja ketunliekoa. Kotimaisista luonnonkasveista myös sananjalka, suolaheinät, pihatähtimö sekä pelto- ja metsäkorte toimivat puretteina.
Vanhojen värikasvien ohella puutarhaan sopii kauniisti köynnöstävä humala. Laji kasvaa meillä myös luonnonvaraisena, Etelä- ja Keski-Suomen ranta- ja puronvarsilehdoissa. Vaikka humala voi tuoda mieleen kesäjuhlat, oluen mausteena kun se tunnetaan, on se pellavan lailla perinteinen kuitukasvi, ja yhtä lailla koristeellinen.
Myös nokkonen on pellavan kaltainen kuitukasvi, vaikkei samanlainen kaunotar olekaan. Nokkosta voi huoletta kerätä hanskat kädessä joutomailta, ja jos ei halua kokeilla vaativaa kuiduiksi muokkaamista, niin väripadassakin laji on suosittu, sekä ryöppäämisen jälkeen ruuaksi mainiosti sopiva. Puutarhaansa harva kuitenkaan nokkosta kaipaa, vaan ennemmin sen sinisenä kukkivan pellavan.
