Kudontaan rakastuminen on helppoa. Harrastuksena ja ammattina sen kiehtovuus on säilynyt läpi vuosikymmenten. Kysyimme kahdelta kudonnan ammattilaiselta, millainen on heidän kudontatarinansa.
Taina Keskinen
Joka aamu olen onnellinen, kun kiipeän Verkarannan käsityöntalon portaat ylös. Olen työskennellyt täällä kaksi vuotta neuvojana ja kurssiopettajana. Työhöni taitokeskuksessa kuuluu kudonnan työpajan asiakaspalvelua ja vaihtelevaa opetusta käsityökoulu-, kurssi- ja työhyvinvointiryhmille. Suunnittelen kudonnan malleja asiakkaiden kanssa, opastan kangaspuiden käytössä ja teen loimia. Ainakin tässä työssä pysyy notkeana, kun pitää toistuvasti kivuta kangaspuiden alle.
Työ on vaihtelevaa, mutta perusasiat ovat pysyviä. Suosikkiasia työssäni on asiakaspalvelu. Silloin saan ratkoa ihmisten ongelmia. Nykyään on myös kivaa, kun Instagramista näkee, mihin kudottu työ lopulta päätyy ja sopiiko se kotiin niin kuin on ajateltu.
Alan töitä olen tehnyt jo yli 30 vuotta. Syksyllä 1980 lähdin opiskelemaan Tyrvään kotiteollisuuskouluun kaksivuotista taidekutojan tutkintoa. Sen jälkeen opiskelin Wetterhoffilla käsi- ja taideteollisuusalan suunnittelija-ohjaajaksi ja myöhemmin opettajaksikin työn ohessa. Valmistuttuani keväällä 1985 pääsin töihin Mikkelin käsityökeskukseen ja vuoden 1987 alusta Kangasalan käsityökeskukseen.
Työskentelin Kangasalla vuoteen 2017 saakka ja sieltä siirryin Tampereen Verkarantaan. Kangasalla oli helppoa, kun paikkakunnalla ilmestyi yksi lehti, jota lukivat kaikki. Sitä kautta tavoitti asiakkaat helposti. Täällä Tampereella joutuu vähän enemmän miettimään, miten tavoittaa käsitöistä kiinnostuneet.
Vuosien varrella ihmisten ajankäyttö on muuttunut. Vielä 1980-luvulla käsityökeskuksissa kävi kanta-asiakkaita, jotka saattoivat kannatella koko toimintaa. Oli rouvia, jotka kävivät päivittäin kutomassa. Nykyään tuote tullaan tekemään tarpeeseen, kun ennen tuotteelle etsittiin tarvitsijaa.
Hektisyyskin vaikuttaa. Monet haluavat tehdä kudonnaisia, jotka syntyvät nopeasti. 80–90-luvuilla tehtiin kuultokudoksia, raanuja ja poppanaa. 90-luvulla tehtiin isojakin ryijyjä, ja karvalankamattoja. Nykyään tehdään pienempiä juttuja. Mutta räsymattoja on tehty aina! Ne ovat säilyttäneet suosionsa vuosikymmenestä toiseen.
Tässä työssä puretaan myös koulukäsityötraumoja, vaikka kudonnan suhteen niitä ei ole välttämättä päässyt syntymään. Äitini sanoi aina, että ihminen tekee mitä tahtoo. Minäkin uskon, että kaikkea voi oppia. Kun vain pystyisin jakamaan tämän oman elämykseni, jonka olen saanut kokea käsityön parissa.
Olen kotoisin maalta. Naapurissa asuneen ystäväni äiti harrasti kudontaa ja alle kouluikäisinä pääsimme matonkudetalkoisiin. Muistan silloin istuneeni ystäväni äidin vieressä ja harmitelleeni, kun kotonani ei ollut kangaspuita.
Minulla on suunnittelijan luonnetta. Kutomisessa minua kiehtovat värit ja rakenteet, kudontaan liittyvä kolmiulotteisuus ja matematiikka. Jossain vaiheessa puolisoni kiinnostui kutomisesta. Silloin minä sain suunnitella, kun mies teki kaikki käytännön työt. Kului vuosia, kun en kutonut itsekseni mitään. Nykyään teen pari, kolme työtä vuodessa.
Neulominen on se millä lepään ja herkuttelen. Nyt neulon lohtuhuivia, johon olen värjännyt itse langat lupiinin kukilla. On kätevää, kun Taito Pirkanmaan neulesuunnittelija työskentelee seinän takana ja voin kysyä häneltä teknisistä yksityiskohdista. Kudonta on nopeaa neulomiseen verrattuna. Siinä näkee, kun työ kasvaa. Eikä se vaadi pikkutarkkuutta samaan tapaan kuin ompelu.
Olin innoissani, kun kudonta valittiin vuoden käsityötekniikaksi. Olen huomannut, että sen myötä mattokurssit ovat täyttyneet nuoremmilla kutojilla. Kudonnan tulevaisuus näyttää näkökulmastani myönteiseltä. Ihmiset kaipaavat itse tekemistä. Maton kutominen ei ole vain maton kutomista, se on suurta taidetta.
Tanita Korvenoja
Olen koulutukseltani tekstiilimuotoilija ja vaatetusalan artesaani. Kun hain Turun ammattikorkeakouluun opiskelemaan, luulin hakevani vaatetuspuolelle. Vasta pääsykokeissa minulle selvisi, että sinä vuonna olikin tekstiilipuolen vuoro.
Erikoistuin opinnoissani kudontaan ja valmistuin vuonna 2013. Kangaspuilla kudonta vei lopulta mukanaan, vaikka kouluaikana minulta menikin pitkään ennen kuin opin rakentamaan puut kudontavalmiiksi.
Myöhemmin ostin koululta itselleni kangaspuut ja kudoin niillä yksiössäni. Ne kolisivat kivitalossa ja äänet kuuluivat varmasti alempiin kerroksiin, mutta kukaan naapureistani ei valittanut. Puolisen vuotta olen työskennellyt omassa työhuoneessani Barkerin vanhan kutomon tiloissa. Täällä käytössäni on kahdet kangaspuut.
Kotona työskennellessä mökkihöperöityy, työhuoneella on työkavereita. Minulle on parempi, että olen osa työyhteisöä, ja täällä pääsen tarvittaessa myös omaan rauhaan. Täällä kaikki ovat luovan alan tekijöitä. Ympäristö on rikas, kun työskentelemme eri aloilla.
Kudonnan lisäksi teen muita osa-aikatöitä ja ompelua alihankintana. Työskentelen osuuskunnan kautta. Se antaa minulle mahdollisuuden kokeilla, mikä toimii ja mikä ei. Toivon elättäväni itseni kudonnalla vielä joskus, mutta toisaalta mietin, tykkäisinkö kudonnasta yhtä paljon enää, jos se olisi ainoa tulonlähteeni.
Ajattelen tekeväni käyttötaidetta. Teen esteettisesti kauniita tuotteita, jotka ovat käytettäviä, laadukkaita ja kestäviä. Nyt minulla on kesken tilausräsymatto. Teen sen farkusta, pellavasta ja hampusta. Pellavaloimi on kestävä ja kaunis. Asiakas halusi yksinkertaisen maton, mutta teen sekaan vähän kuvioita.
Tilaustöissäkin toivon saavani tietyn taiteilijan vapauden. Uskon, että kaikki kutojat haluavat kokeilla uusia juttuja. Haluan haastaa itseäni. Minulla on usein ensin vahva visio siitä, mitä lähden tekemään: näen kuvan päässäni, mitä työltä haluan. Annan itsestäni paljon töihini ja haluankin sen olevan niin.
Tyylini on tummanpuhuva ja tykkään leikkiä ruusukas-sidoksella. Käytän kudonnassa paljon kierrätys- ja luonnonmateriaaleja. Ne ovat suosikkejani. Tykkään tekstuurista. Töissä pitää olla rouheutta.
Olen aika pedantti ja saatan maailman tappiin saakka hioa yksityiskohtia. Se hidastaa tekemistäni. Kudon ja puran ja kudon ja puran ja kudon yhä uudelleen. Usein ensimmäinen versio on kuitenkin paras tai sitten myöhemmin ihmettelen, miksi olen hylännyt jonkin hyvän idean. Hankalinta minulle on lopettaa suunnittelu.
Joogamattojen kudonta lähti siitä, että halusin itselleni kudotun joogamaton, ja viimeisen vuoden ajan olen kehittänyt kudottua joogamattoa jälleenmyyntiin. Jooga on minulle rakas harrastus ja ajattelen, että se ja kudonta tukevat toisiaan. Matto on vielä kehitysvaiheessa, mutta haluan sen olevan valmis tuote viimeistään syksyllä 2019.
Joogamaton täytyy olla pitävä, se ei saa luistaa. Olen kehittänyt mattoihin omaa raakakumiseosta, jolla maton pintaan syntyy sopiva pito. Nyt tekemäni prototyyppi on kokeilussa Shakta-joogakoulussa. Joogamatoissa käytän hamppua ja pellavaa. Hampussakin on vain yksi laatu, mitä voi käyttää tässä tarkoituksessa.
Mielestäni maton pitää olla ulkonäöltään harmoninen ja sillä pitää olla kiva joogata. Sekä käyttötarkoitus että esteettisyys merkitsevät. Maton pitää olla kestävä, pestävä ja pehmeä. Usein joogamaton päällä käytetään erillistä kangasta, mutta haluan, että mattoni on sellainen, että se on yksinään toimiva. Käsityön jälki saa näkyä, mutta työn pitää olla laadukas. Käsityö ei ole puuhastelua.
Teksti Sonja Karlsson, kuvat Hilja Mustonen
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Taidossa 4/19 otsikolla Kaksi kutojaa.