Kun kangaspuiden ääreen istuu, unohtuvat huolet, murheet ja hankaluudet.
”Ykkönen, vitonen, kakkonen, kutonen, kolmonen, vitonen, nelonen, kutonen”, lasken mielessäni uudelleen ja uudelleen, ja mattoon muodostuu sahalaitakuvio.
Olen käynyt puolentoistavuoden ajan kutomassa. Hiljalleen polkimet ovat alkaneet tulla tutuiksi ja kädet tarttuvat luhaan miettimättä. Suuret vipukangaspuut eivät ole enää yhtä suuri mörkö kuin alussa.
Kun tulin ensimmäistä kertaa kudonnan kurssille, olin täysi ummikko. Olin vuosien ajan katsellut kangaspuita mökillämme, harmistunut ja hermostunut aina, kun joku alkoi puhua niiden laittamisesta säilöön. Totta kuitenkin oli, ettei niitä kukaan käyttänyt. Puut seisoivat takkahuoneessa tyhjänpanttina, tilaa vieden.
Kudonnan opettelu on ollut kuin uuden kielen opettelua. Alussa en ymmärtänyt mitään, vaikka opettajamme on selkeä ja kärsivällinen. Tuntemattomat termit unohtuivat yhtä nopeasti kuin ne lausuttiin.
Hiljalleen sanat alkoivat jäädä mieleen. Opin tuntemaan niisivarret, polkuset, ylä- ja alavälittäjät, rintapuun ja vipuset. Kun sanat alkoivat löytää paikoilleen, tunsin oloni voittajaksi. Olin oppinut jotain, sitä tunnetta ei voita mikään.
Kuukausi toisensa jälkeen mystinen kudonnan maailma tuli yhä selkeämmäksi. Opin millaisia ovat erilaiset sidokset, miten loimi luodaan ja katkennut lanka korjataan.
Kun nyt tammikuussa kurssi jälleen alkoi, piti suorittaa laskutoimenpiteitä. Piti laskea loimen ja kuteen menekki, kuinka paljon materiaalia tarvitaan, jotta pyyhkeet ja huivi eivät jää vajaamittaisiksi. Nyt neljättä kertaa laskuja tehdessä, ne tuntuivat jo hämärästi tutuilta, ehkä osasinkin jotain. Seuraavana päivänä olin taas unohtanut, miten alun perin pääsin lopputulokseen ja mietin, miten monta vuotta menee ennen kuin asian oikeasti oppii.
Luotan ongelmatilanteissa konkareiden apuun. Kudonnan konkarit ovat niitä, jotka vuosi toisensa jälkeen tulevat kursseille, tarttuvat tottunein käsin loimilankoihin, tapaavat tutut kurssitoverit, jo ystäviksi muuttuneet, jakavat ilot ja kyselevät, mistä tällä kertaa kuteet hankitaan, värjäisikö itse.
Minun silmissäni he osaavat kaiken. Konkarit ovat harrastuksen selkäranka, se tuki, joka pitää toiminnan pystyssä.
Haluan vielä joskus olla itsekin kuin he, mutta tiedän, että olen toiveeni kanssa vähemmistössä. Kädentaitojen harrastajamäärät pysyvät vakaina, mutta harrastamisen luonne muuttuu. Pitkäjänteinen opettelu loimen luomisesta kankaan irrottamiseen ei ole useimpien nuorten aikuisten unelmissa.
Tänä päivänä kaivataan helpompaa tekemistä. Siinä ei ole mitään pahaa tai väärää: kaikki harrastaminen on tärkeää ja arvokasta. Kädentaitojen terveysvaikutukset ilmenevät joka tapauksessa, oli harrastus sitten vaikeaa pitsinnypläystä tai nopeita yhden illan ompeluja. Tärkein on se tunne, jonka kädentaidot tekijälleen suovat.
Mutta jos kaikki haluavat vain kokeilla tai tehdä jotain nopeaa, mistä löytyvät tulevaisuuden konkarit, he jotka auttavat kokemattomampia vaikeissa kysymyksissä. Kuka osaa tulevaisuudessa opettaa kudontaa, kun koulutuksenkin resursseja vähennetään?
Kun olin edelliskesänä työskennellyt Taidossa vasta muutaman kuukauden, sain sähköpostia huolestuneelta lukijalta. Hän kirjoitti, ettei lehdessämme käsitellä riittävästi kudontaa. ”Kudonta ei ole kuollut”, hän kirjoitti.
Huolesta huolimatta en voisi olla enempää samaa mieltä hänen kanssaan. Kudonta ei totta vie ole kuollut.
Näen sen viikoittain työssäni ja aina käydessäni kutomolla. Miltei kahden Taidossa vietetyn vuoden aikana olen vieraillut lukemattomien kudontaan tavalla tai toisella liittyvien ihmisten luona. Se mikä heitä yhdistää, on rakkaus lajiin.
Kudonnan ammattiopiskelijat suhtautuvat alaan innolla ja intohimolla, suunnittelijat ja harrastajat rakastavat kangaspuitaan, niiden kolketta ja tuttuja kommervenkkejä. Taidokkaissa käsissä syntyy jatkuvasti uutta, kun tämän päivän kankurit luovat mieleisensä loimet ja kutovat niihin elämänsä myrskyt kuten sukupolvet ennen heitä ovat kutoneet.
Kudonta elää, kudonta uudistuu!
Kudonta on monipuolista, se tarjoaa rajattoman määrän mahdollisuuksia. Se on yllättänyt minut. Minulle kudonta on ollut ensisijaisesti räsymattoja, mutta sehän on myös kaikkea muuta. Kudonta on pehmeä leikkikenttä, jolla vain mielikuvitus luo rajoja.
Vaikka vipukangaspuutkin taipuvat lukemattoman moneen, kudonta ei ole välineisiin sidottua. Kudontakehyksellä kuka tahansa onnistuu tekemään pieniä seinätekstiilejä. Kehyksen voi rakentaa vanhasta valokuvakehyksestä tai korin reunoista, nikkaroida sen minkä muotoiseksi tahansa ja pujotella erilaisia materiaaleja kaikin eri keinoin.
Värit ja materiaalit luovat kutojalle loputtoman aarreaitan. Kudonta on monien mahdollisuuksien tekniikka. En luultavasti ole toiveeni kanssa yksin, kun sanon, että kudonnan soisi nousta arvoiseensa loistoon etenkin nyt, vuoden 2019 käsityötekniikkana.
Kudonta on sellaista pehmeää, joka sopii ihmisen ja maailman väliin.Se on kansallisaarteemme, säilynyt esiäitien ajoista, kulkenut mukanamme ja muokkautunut, hioutunut huippuunsa.
Kudonta on meditaatiota, mindfulnessia ja hypnoottista toistoa. Ajatukset saavat virrata mielen tarttumatta niihin, kuin pilvenhattaroina poutaisella taivaalla.
Kun kangaspuiden ääreen istuu, unohtuvat huolet, murheet ja hankaluudet. Siinä hetkessä voi keskittyä vain tekemiseen, seuraavaan polkuseen, viriön aukeamiseen, kuteen syötteeseen ja sopivaan voimaan luhan käytössä.
Alkuvaiheen jumiutuneet hartiat ja kipeytyneet jalkapohjat ovat pieni hinta mielenrauhasta, jota kudonta tarjoaa. Toivoisin, että se rauha saavuttaisi useammat etenkin tänä vastakkainasettelun aikana, kun riitapukarit huutavat mielipiteitään internetissä, kun sopua ei synny edes neuvottelemalla, kun poliitikot mustamaalaavat toisiaan ja kun kaikki tuntuu olevan pelkkää pilkkaa ja ironiaa, kielteisyyttä tulvillaan.
Tässä ajassa kutomolla kohtaa rauhan.
Kangaspuut meidän mökillämme seisovat edelleen yksin. Sininen räsymatto odottaa vielä kutojaansa.
Kerran jo tartuin puihin. Kudoin muutaman sentin ja sain heti seurakseni kaksi pientä apuria, joiden mielestä hauskinta oli laittaa kudetta sukkulaan.
Siinä hetkessä mietin, että ehkä tällä tavalla, iloisia kokemuksia luomalla, syntyvät tulevaisuuden konkarit.
Teksti ja kuvat Sonja Karlsson
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Taidossa 1/19.