Elina Helmisen käsissä syntyvät värikkäät kirjonnat, paikat ja parsinnat. Kirjontaan hurahtaneen opettajan työ ja vapaa-aika sekoittuvat iloisesti keskenään.
Turun taitokeskuksen kurssitila tulvii värejä. Ikkunasyvennyksessä on squashmaila, jonka verkko on koristeltu räsyillä. Takaseinältä kurkistaa nalle, johon on kirjottu sanoja korona-ajan uutisista. Hyllyn päällä on kokoelma oksia. Niiden haaroihin on kudottu värikäs räsyjen verkko.
– Olin nähnyt somessa oksanhaaraan tehtyjä kudontatöitä. Kun olin Hankasalmella ystäväni mökillä, tein itsekin sellaisen, ja kun myöhemmin sisustimme taitokeskuksen uudelleen, niin toin sen ensimmäisen työni tänne ja aloin tehdä lisää. Kutsumme niitä mikättimiksi, kertoo Elina Helminen.
Helminen on Turun taitokeskuksen erikoisneuvoja. Hänen työnkuvaansa kuuluu käsityökurssien suunnittelu, järjestäminen ja opettaminen sekä taitokeskuksessa käyvien kutojien neuvonta.
– Mutta käsityöt ovat niin kiinnostava asia, että haluan tehdä niitä kotonakin. Siinä menee työ ja harrastus välillä sekaisin, kun hyödynnän kokeilujani töissä. Samalla se laajentaa ammatillista osaamistani.
Työsarkaa Helmisellä on riittänyt. Lokakuussa hänellä tuli täyteen 32. työvuosi Taito Varsinais-Suomen palveluksessa. Vuosien aikana työnkuva on ehtinyt muuttua paljon.
– Alussa työ oli kudontapainotteista. Tulin tänne pitämään kudonnan kursseja, myöhemmin valikoimaan on tullut muitakin käsityökursseja. Mutta kyllä kudonta pitää aina mainita, kun minut mainitaan, nauraa Helminen.
Tällä kertaa emme kuitenkaan ole puhumassa kudonnasta, vaan Helmisen toisesta intohimosta: kirjonnasta.
– Nuorena ihailin kirjomista ja kirjojia, mutta olin aina ajatellut, etten jaksa tehdä sellaista pikkutarkkaa piiperrystä. Olin kuitenkin sanonut Helsingin yliopistolla opettavalle ystävälleni Ferströmin Päiville, että hän voisi joskus pitää minulle kirjonnasta kurssin. Vuoden 2015 alussa hän laittoikin minulle pienen aineiston, jossa oli erilaisia luovia kirjonnan tehtäviä. Piti esimerkiksi kirjoa erilaisia tunnelmia.
Tehtävien myötä kirjonta muutti pysyväksi osaksi Helmisen elämää. Hän hankki Lucinda Gandertonin kirjan Pykäpistoista linnunsilmiin ja suunnitteli opettelevansa jokaisen kirjan 200 kirjontapistosta.
– Jaksoin tehdä hyvin vähän yhtä pistoa, enkä opetellut niitä kaikkia kahtasataa, mutta aloin sitä kautta kokeilla erilaisia värejä ja pistoja. Kirjoin oikeastaan koko kevään, Helminen muistelee.
Kun Elina Helminen innostuu jostain, hän innostuu siitä todella. Innostus kirjontaa kohtaan ei ole vieläkään hellittänyt otettaan.
– Kun teen jotain, teen vimmalla, mutta en välttämättä saa hirveästi mitään valmista aikaan. Kokeilen, kokeilen ja kokeilen. En ole vieläkään tehnyt mitään valmista kaikista niistä vuoden 2015 töistä. Ajattelen, ettei kaikesta tarvitse edes tulla mitään valmista.
Ensimmäisenä keväänä Helminen kirjoi erilaisia tilkkuja, kokeili pistoja ja testaili, miten värit vaikuttavat kirjontatyössä.
– Alan yleensä kirjomaan jollekin satunnaiselle kankaanpalalle. Joskus valitsen ensin värit ja lähden tekemään. Tekovaiheessa työhön voi tulla joku yllättävä väri lisää. Joskus taas lähden liikkeelle tilkusta. Kirjon huomaamattani usein ihan reunaan asti. Minulla on ompelijaystäväni kanssa diili, että hän ompelee kirjomistani kankaista minulle juttuja. Hän aina huomauttaa, että pitäisi muistaa jättää saumavarat, Helminen nauraa.
– Tekemistapani ei ole kovin selkeä tai johdonmukainen, vaan enemmän poukkoileva ja innostuva. Jos tulee joku muu juttu mieleen, jätän ensimmäisen kesken ja alan tehdä sitä toista. Mielenkiinto syntyy siitä, että voi aina tehdä erilaista.
Somen kautta kirjonnan maailma avautui Elina Helmiselle uudella tavalla. Siellä voi seurata taiteilijoita ympäri maailmaa tai klikkailla kiinnostavasta hakusanasta seuraavaan.
– Somesta saadut vaikutteet jäävät mieleen pyörimään. Siellä törmää usein asioihin, joita haluaisi kokeilla.
Japanilainen sashiko-tekniikka ja boro-tekstiilit tulivat Helmisen tajuntaan juuri somemaailman kautta. Sashiko on korjaus- tai koristekirjontaa etupistoilla ja boro-tekstiilit paikattuja vaatteita.
– Siinä vaiheessa olin jo kirjonut aika paljon ja tehnyt etupistokirjontaakin. Patalaput olivat ensimmäisiä töitäni, joissa oli vaikutteita sashikosta ja borosta. Näytin niitä töissä ja pomoni Tiina Aalto ehdotti, että järjestetään aiheesta kurssi.
Ensimmäiset sashiko- ja boro-kurssit järjestettiin Taito Varsinais-Suomessa syksyllä 2019. Kun ensimmäinen kurssi myytiin loppuun alta aikayksikön, pistettiin pystyyn seuraava. Näin jatkui, kunnes korona keskeytti kurssitoiminnan. Tällä hetkellä yhdistys valmistelee verkkokurssia aiheesta. Se mahdollistaisi osallistumisen mistä päin tahansa.
– Hyppy verkko-opetukseen on iso, koska käsitöissä ollaan vielä syvällä fyysisessä opetuksessa. Kurssin järjestäminen ei ole niin yksinkertaista, että laitetaan vain kamera päälle. Pitää osata esimerkiksi huomioida erilaiset taitotasot ja ohjata kaikkia tasapuolisesti.
Muitakin kirjontaan, parsimiseen ja paikkaukseen liittyviä kursseja on pyörinyt Elina Helmisen mielessä. Uusia suunnitelmia syntyy ihan huomaamatta, sitä mukaa kun taitava tekijä kokeilee ja innostuu itse. Vapaa-aika lipuu töihin, mutta hyvällä tavalla.
– Olen miettinyt, että olisi hirvittävän hauskaa, jos saisimme kasaan porukan, joka on innostunut kirjomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Voisimme kokoontua vaikka netin välityksellä säännöllisen epäsäännöllisesti ja tehdä aina johonkin tiettyyn teemaan liittyen. Olen hirveän etuoikeutettu, että saan tehdä tällaista työtä ja jakaa omaa osaamistani.
Alun perin Helminen haki nuorena opiskelemaan keramiikka-alaa, mutta kun opinahjon ovet eivät auenneet hän päätyi opiskelemaan kudontalinjalle.
– Siellä huomasin, että kudonta onkin aika kivaa. Tekstiili sopi minulle paremmin. Ei sitä aina tiedä, mihin elämä vie. Ei tiedä, kuka alkaa kirjomaan, vaikkei ole koskaan kuvitellut kirjovansa.
Teksti Sonja Karlsson, kuvat Sonja Karlsson, Taito Varsinais-Suomi / Hilja Mustonen ja Taitoliitto / Johanna Aydemir
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Taidossa 1/21 otsikolla Hurahdus.